Vanhempien ääni: yksinäisyys neurokirjon arjessa

Neppari-hankkeen kehittäjäryhmän näkemyksiä: yksinäisyys neurokirjon perheissä

Kuinka moni on joskus ollut ihmisten keskellä ja silti kokenut olevansa yksin?

Kun puhumme yksinäisyydestä neuronkirjonperheissä, emme puhu vain yksin olemisesta.
Usein kyse on tunteesta – siitä, ettei tule nähdyksi, kuulluksi tai ymmärretyksi.
Se on hetki, jolloin huomaat selittäväsi arkeasi ja samalla aistit, ettei toinen ihan tavoita sitä, mistä puhut.

Yksinäisyys alkaa varhain.
Monelle yksinäisyyden kokemus alkaa jo hyvin varhain. Useampi vanhempi kertoo, että jo vauva- tai taaperoryhmässä huomasi olevansa fyysisesti muiden keskellä, mutta kokemuksellisesti yksin.
Toiset kahvittelevat, ja itse olet liikkeessä lapsen perässä.

Silloin syntyy ensimmäinen särö: meidän arkemme on erilaista.

Ja vertailu syventää yksinäisyyttä:

“Miksei meillä mene noin helposti?”

”Miksi tämä on meille näin vaikeaa?”

“Miksi toisilla helpottaa, kun lapsi kasvaa, mutta meillä ei?”

Toisten murheet voi tuntua pieniltä suhteessa omaan arkeen. Vaikka jokaisen kokemus on tosi, vertailu voi tuoda mukanaan syyllisyyttä. Ei saisi ajatella näin, ei saisi verrata. Mutta vertailu on inhimillistä.

Kun kertoo, että on vaikeaa, vastataan: “Meilläkin on.”
Mutta tilanteet eivät ole verrattavissa. Ja silloin olo ei kevene, vaan syvenee.

Yksin arjen ja viestien keskellä

Yksinäisyys voi olla myös sitä, että seisoo Wilma-viestin kanssa yksin iltakymmeneltä.

Selittää koululle. Selittää palveluille. Selittää sukulaisille.

Ja lopulta väsyy selittämään.

Yksin myös palveluissa

Yksinäisyys ei synny vain ihmissuhteista.
Se syntyy myös rakenteissa ja palveluissa.

Diagnoosin saaminen voi olla pitkä ja yksinäinen prosessi.
Vanhemmuutta saatetaan kyseenalaistaa, ja moni joutuu luottamaan vain itseensä, vaikka jaksaminen horjuu.

Jos lapsi ei pääse kouluun tai saat viestin, jossa vihjataan kotikasvatuksen puutteesta, seisot yksin sen viestin kanssa.

Kun diagnoosi lopulta tulee, helpotus syntyy usein vasta silloin, kun paperi todistaa sen, minkä vanhempi on tiennyt jo pitkään.

Nyt minua uskotaan.

Arki yhden vastuulla

Monessa perheessä arki on käytännössä yhden vanhemman vastuulla. Varsinkin Lapissa reissu- ja kausityö lisää tätä.

Et voi vaihtaa lapsen hoitovuoroa.

Isovanhemmat eivät aina jaksa tai osaa auttaa.
Arki vaatii erityisosaamista, ja vaikka ympärillä olisi ihmisiä, vastuu ei jakaudu.

Kesä voi olla erityisen yksinäinen.
Muut lähtevät lomalle, mutta sinä pyörität arkea yksin.
Eikä aina ole varaa lähteä mukaan.
Se voi herättää myös häpeää – jopa ajatuksen: “Miksi en osaa nauttia?"

Ulkopuolisuuden kokemus voi kulkea mukana

Jos vanhemmalla itsellään on neurokirjon piirteitä, ulkopuolisuuden tunne voi olla kulkenut mukana lapsuudesta asti.

Ehkä on oppinut pärjäämään yksin.
Ehkä ajattelee: “Olen yksinäinen susi, en tarvitse muita.”

Mutta samalla toivoo, että joku ymmärtäisi - ilman pitkää selittämistä.

Diagnoosi voi auttaa ymmärtämään itseä. 

Mutta kokemus siitä, että ei kuulu joukkoon, voi silti elää.
Ulkopuolisuuden tunne voi edelleen säilyä, vaikka ymmärrystä tulisi lisää.

Näkymätön yksinäisyys

Yksinäisyys neurokirjonnperheissä ei aina näy ulospäin,

Se ei aina tarkoita yksin olemista, vaan usein tunnetta näkymättömyydestä.

Se voi olla äiti tai isä, joka seisoo koulun pihassa muiden vanhempien keskellä, ja ajattelee:

“Kukapa ymmärtäisi tätä arkea?”

Kohtaamiset voivat muuttaa kaiken

Me emme aina voi muuttaa kaikkia rakenteita, mutta voimme muuttaa sen, miten kohtaamme.

Yksinäisyys voi murtua pienissä hetkissä.

Kun ammattilainen kohtaa myös vanhemman – ei vain lasta.
Kun joku auttaa hakemuksen täyttämisessä.
Kun joku sanoo lapsesta jotain myönteistä.
Kun joku uskoo.

Tai kysyy: “Voinko auttaa sen aikaa, että saat hetken istahtaa?”

Se ei ole pieni asia.
Se voi olla ensimmäinen hetki pitkään aikaan, jolloin vanhempi ei ole yksin.
Se voi olla käännekohta.

Uskallammeko kysyä?

Harvoin kysytään:

“Onko sinulla ketään, jolle jakaa arkea?”

“Onko sinulla tarpeeksi juttukavereita?”

Kysytään tukiverkostoista. Kysytään, kaipaatko omaa aikaa.

Mutta ei kysytä yksinäisyydestä.

Kaikki ihmiset kaipaavat yhteyttä.

Kaikki haluavat nähdä muita – ja tulla nähdyiksi.

Siksi matalan kynnyksen kohtaamiset voivat olla valtavan merkityksellisiä.

Ja ennen kaikkea: että yksinäisyydestä uskalletaan kysyä.

Joskus suoraan.

Joskus kiertäen.
“Kaipaatko seuraa?”
“Onko sinulla ketään, jolle jakaa arkea?”

Joskus sana yksinäisyys on liian raskas.

Siksi siihen täytyy uskaltaa mennä lempeästi sivukautta.

Lopuksi

Me emme aina voi muuttaa kaikkea.
Mutta voimme muuttaa yhden asian.

Voimme pysähtyä useammin.
Voimme kysyä useammin.

Koska yksinäisyys ei vähene ohjeilla.

Se ei vähene sillä, että kehotamme pitämään huolta itsestä.

Se vähenee sillä hetkellä, kun joku pysähtyy.

Katsoo. Kuuntelee. Ja jää siihen.

Se vähenee kohtaamisella.
Ja joskus se riittää.✨